Nyt se sitten tapahtui. Minä olen blondi. Melkein. En ihan ihan platina, mutta sanoisinko, että yhtä tai kahta värjäyskertaa vaille valmis. Joten siinäkin mielessä, "almost there"... Viihdyin melkein yhden vuoden ja kaksi kuukautta tummahiuksisena. 9.6.08-1.8.09 - aikani brunettena. Nyt olo tuntuu... kevyeltä. Hymyilyttää.

Aloitetaan mälsillä asioilla. Äitini kuvittelee pystyvänsä hallitsemaan juomisensa. Viime viikon perjantaina hän oli "parilla" työkavereidensa kanssa. Tänään kuulin jo puhelimessa (minulla on kyky), että joko siellä ollaan nousussa tai sitten krapulassa. Nousussapa tietenkin. Askel otti vähän sivuun ja tavarat eivät millään meinanneet pysyä kädessä. En sanonut varttiin mitään. Kysymys oli koko ajan kielen päällä ja kuulin itseni koko ajan sanovan sen, mutta en sanonut. Sitten:
"Oletko sä juonut?" Hetken hiljaisuus. Sitten äiti myöntää, että kaksi kaljaa on otettu ja kaapissa on kuulemma minulle siideriä. Kieltäydyn. Vaikka on jo jonkin aikaa mieli tehnyt ottaa kunnon perseet ja bailata, mutta näin se ei tapahdu. En käy hilpeäksi äidin kanssa, joka on ottanut "kaksi kaljaa".
Niinpä istuin siellä kaksi tuntia. Laitoin viestiä bestikselle, mutta ei hän oikein tainnut ymmärtää tilannetta. Ennen neljää minä lähdin Malmille ostamaan leivänpaahdinta ja hiusvärejä. Äiti antoi rahaa. Tuttu juttu. Äiti juo -> juuri tullut palkka -> tytölle rahaa -> tyttö lähtee ostoksille. Voi kuinka monet lehdet, leffat, levyt, paidat ja sukat olenkaan ostanut.

Mutta nyt ostin leivänpaahtimen ja värinpoiston sekä hiusvärin. Ja menin sen jälkeen omaan kotiin, en omaan huoneeseen ovien taakse ihailemaan saalistani.

Puhuin tätini kanssa puolisen tuntia. Kerroin äidistä ja vaihdoimme kuulumisia. Sanoin, että totta kai minä olen huolissani äidistä. Äidistä ja tämän avioliitosta. Äidistä ja tämän mielenterveydestä. Äidistä ja tämän miehestä... Niin. Mutta se olo on kokonaisvaltainen. On aina läsnä. Ei minulle tule illalla oloa, että mitenköhän äiti nyt pärjää ja sitten minä en saakaan unta. Se kaikki paska on koko ajan tässä, minun vieressäni.

Minä en voi vaikuttaa toisen ihmisen elämään.

Joko se on tämä hiusväri tai sitten on vain ollut ihmeellinen (ihana?) päivä. En ole ajatellut Blondia hyvässä tai pahassa. Onpas ollut hassu päivä. Taih noh, mites sitä nyt.. Niin. Ehkä tuo tilanne äidin kanssa verottaa aina liikaa ajatuksia.

Ette ikinä usko mitä tein eilen illalla! Minä kir-jo-tin! Oh my dear God! Aihetta en viitsi paljastaa, mutta novelli tai joku muu hörtsö sieltä on tulossa. Kai. Eilen kirjoitin varmaankin melkein kaksi tuntia. Välillä iskin pääni tyynyyn ja ajattelin: "Ei tästä tuu mitään, ei tästä tuu mitään", mutta muistelin Anna-Leena Härkösen kertomusta. Hän on sanonut, että kirjoittaminen on suureksi osaksi vain työtä ja jossain vaiheessa hän vain istuu, kirjoittaa ja itkee. Vaikka ei huvita, hän kirjoittaa. Minä haluan kirjoittaa, luoda, joten minä istun ja kirjoitan.
Tänään aamulla luin tekstiä läpi ja hetken pelkäsin, että teen tyhmästi ja poistan koko jutun. En tehnyt niin. Muuttelin muutamia sanoja ja tallentelin sitä mukaan. Tänään illalla olen jatkanut kirjoittamista. Sanoja on tullut 1390 (kiitos Word-ohjelma!) ja yhä on kivaa. Laitoin juuri seinälle erään kuvan, jonka kanssa voin tavallaan keskustella tekstistä.

Ihana ihana fiilis, täytyy hihkaista. Kaikesta huolimatta... Ihanaa, että pystyn taas kirjoittamaan! Ihanaa, että ihmiset lukee tätä ja kommentoi  (kommentoikaa lisää!!!! ;D) blogia! Ihanaa olla taas blondi! Ihanaa, ihanaa, ihanaa!
Ja ainiin! Tommi Eviläkin oli hypännyt 819, joten IHANAA!!

Lauantain jatkoja.