Tänään olen tehnyt kaikenlaista. Olen...
- ollut äidin kanssa ostoksilla. Tosin se nainen ei tunnu äidiltäni. Olin siis vieraan tädin kanssa ostoksilla.
- syönyt ruokaa/lämpimän aterian "oikeaan" aikaan. Yleensä missaan kaikki ateriat ja elelen -paloilla (siis aamu-, ilta- ja jonkinlaisilla välipaloilla).
- nähnyt porukkamme Charlottea pitkästä aikaa.
- saanut ihanan kortin Tukholmasta.
- sanonut noin sata kertaa 'tuleva aviomieheni & Ruotsin prinssi Carl Philip'
- syönyt maailman suurimman kulhollisen muroja
- juonut maitokahvia ruisleivän kera.
- saanut piristävän ja pitkän puhelun jostain kaukaa Suomen rannikolta.
- läimäissyt itseäni liian lujaa kasvoihin.
- löytänyt uudelleen luostarini!
- kuunnellut Metallicaa.
- hakenut kaksi levyä kirjastosta (Metallicaa).
- suunnitellut kirjoitusta, jossa haukutaan sivistyneesti koko bändi nimeltä Metallica.
- uittanut käsiä meressä.
- siinä samalla pessyt tennarien kärjet meressä.

Tuottelias päivä siis. Hmm, mistähän sitä aloittaisi kertomaan tarkemmin?

Tädille laitoin viestiä. Pojat olivat olleet hammaslääkärissä ja hampit ovat kuulemma kunnossa. Kerroin päivästäni ja näteistä pakeistani Tekstailijalle. Täti laittoi viestiä: "Aikuismaisesti ja fiksusti toimittu. Jos ei iske, niin ei iske. Kukas sulla oikein on sit kiikarissa?"
Repesin. Mitä tuohon nyt laittaa? Voinhan minä kiertää koko jutun kevyellä vitsillä (kuten idolini Chandler Frendeissä tekisi) tai sitten olla rehellinen tädille, maailmalle, itselleni ja... kaikille.
"No, on siel meidän koulussa ehkä joku. Ei olla ikinä juteltu ja se on tosi erilainen ku minä, mutta kuitenki oon ehkä vähän ihastunu."
Vastaus tuli nopeasti: "No onneks koulun alkuun ei oo enää kauaa!" Voih, on ihanaa omistaa tuollainen täti-ihminen.

Puhuessani tuota pitkää puhelua tuli ajateltua ja sanottua kaikkea syvällistä ja ei-niin-syvällistä.
Elämä oli aika hajalla lukion alettua ja se meni sen erään satuolennon (lempinimi viittaa satuolentoon, ihminen oli oikea) vielä vähän enemmän hajalle. Samaan aikaan tutustuin kahteen ihmiseen, joiden kanssa läppä lentää. Saanut lähemmäs vanhoja ystäviä, vaikka ei ehkä samassa koulussa enää ollakaan. Etäisyys auttaa, bestis totesi eilen. Sitten sitä kadottaa joitain ihmisiä, vaikka ei todellakaan haluaisi. Tai kadottaa osia heistä. Löytää itsestään uusia osia ja puolia.

Kuka olisi uskonut, että vuosi sitten Punavuoressa kävelevä ahdistunut ja masentunut nuori istuu nyt omassa kodissaan hymyillen. Tämä nuori on kyllä ahdistunut, mutta ahdistus on sellaista, joka kutittaa vatsassa.

Juutuin katsomaan vanhaa kuvaa, jossa irvistelen blondina vuoden 2008 vappuna. Charlotte sanoi tänään, että ei vieläkään meinaa tunnistaa minua. Kun hän ajattelee minua, lintua, hänelle tulee blondi pehko mieleen. Se on jotenkin liikuttavaa. Kyllähän minä tiesin, että blondiksi palaan vielä ja kuolen blondina. "Mun täytyy nyt vaan olla tummahiuksinen"

Ajatukset kiertää kehää ja järkevää tekstiä ei synny. Palataan.