Joka toinen päivä sitä herää täynnä toivoa, joka toinen päivä sitä ajattelee, että se on mahdotonta. Ja tämä ärsytää, stressaa ja vie voimia. Väsyttää koko ajan, fyysisesti ja henkisesti. Toivoisi lomaa tunteistaan ja ajatuksistaan. Vaan niin ei tehdä, joten turha pohdinta kanavoidaan johonkin muuhun. Keväällä minä juoksin, nyt minä siivoan, mm. Olen tänään pessyt neljä koneellista pyykkiä pyykkituvassa, tehnyt vuoallisen lasagnettea, imuroinut, siivonnut vaatekaapin, vaihtanut lakanat, pussilakanat ja tyynyliinat ja järjestänyt vessan peilikaapin. Nyt alkaa olla voimat loppu (hyvä!). Kahvinkeittimessä odottaa pari kuppia (kofeiinitonta) kahvia ja jääkaapista ajattelin napata pari palaa suklaata.

Puhelimeni soi 17.27. Se oli vain lyhyt soitto, häläri. Sen teki bestis, joka oli soittanut jo kolmesti ja jättänyt viestin vastaajaankin. Soitin takaisin:
Minä: "Moi.. Sori, mä olin pyykkituvassa. Sä olit soittanu?"
Bestis: "Joo! Olin. Arvaa kenet mä näin! Mun jalat tärisee."
Minä: "Hmmm.. Emmä tiiä."
Bestis: "Meidän musan sijaisen! Sen ihanan!" Tässä vähän sensuroin puhelua. Bestis sanoi tyypin nimen ja minä tiedän sen kyllä hyvin. Bestis oli todella ihastunut mieheen ja välillä kaipaileekin sitä.
Minä: "Oh no! Etkä!"
Bestis: "Joo-o! Se käveli mua vastaan ja se oli ihana. Näytti tosi hyvältä! Mun jalat tärisee ja ajatukset on tyhjiä."
Minä: "Mut sun ei tee mieli mennä kaupan nurkkaan itkemään?"
Bestis: "Heh, ei. Nyt on jo parempi olo. Halusin vaan ilmottaa sulle."

Puhelun loputtua kuuntelin vastaajaviestin, jonka bestis oli kai jättänyt heti nähtyään miehen. Äänessä oli paniikkia. Minä tunnen tuon paniikin. Koin sen viimeksi..öö.. juuri ennen kesälomaa.

Siivotessani pohdin miehiä/poikia, joihin olen ollut toivottomasti ihastunut. Bestiksen ahdistuspuhelu muistutti myös omasta menneisyydestäni.
Kaikki on aina ollut erilaista. Eri ihastus ja eri tapa olla ihastunut. Miesmalli oli tuskallinen kokemus, koska hänellä oli tyttöystäviä, joiden kanssa hän tykkäsi imutella keskellä koulua. Meni rehellisesti sanottuna 1,5 vuotta ennen kuin pystyin ajattelemaan Miesmallia neutraalisti. Miesmallin jälkeen, kasilla, ihastuin todella noloon poikaan. Jälkikäteen olen ajatellut, että se oli joku tuskan lievitys tms. Kasin talvella iskin silmäni ensimmäiseen blondiini, joka sai aina polveni hyytelöiksi. Hän lähti sen vuoden keväänä koulustamme ja päättäjäisissä minun teki mieli itkeä. Hänellä oli puku päällä ja tämä Suomenruotsalainen näytti niin hyvältä. Samaan aikaan (kasilla) ihastuin Skeittariin, johon olinkin lätkässä 1,5 vuotta. Kavereiden kanssa oltiin suunniteltu, että millainen tulevaisuus meillä tytöillä on ja sitten minä olin muka naimisissa Skeittarin kanssa. Kun se ihastus loppui, tuli vähän tyhjä olo. Lopulta selvisin alle kesässä siitä. Jos näen Skeittaria en panikoi, mutta varmistan, että hän on yksin. Sillä minulla täytyy ensin olla poikaystävä ennen kuin Skeittarilla on tyttöystävä. Mielellään joku sata kertaa coolimpi ja sillee.
Kasin keväällä (se oli kiireistä aikaa!) löysin sitten herra Satuolennon. Parikymppinen sivari eräässä paikassa. Google on kaveri ja selvisi, että tämä mies on kuusi vuotta vanhempi ja kotoisin Kuopiosta. Kesä 2007 meni Satuolentoa kyttäillessä. Sitten tämä lähti pois. Yhtäkkiä, kesken kaiken paskan, kesällä 2008 hän teki comebackin ja minä olin taivaissa. Pian aloin olla luulosairaalloisen mustasukkainen ja niin edelleen. Eräänä elokuisena päivänä viime vuonna kuulin, että Satuolento oli kävellyt Itiksessä käsi kädessä jonkun tytön kanssa. Sydämeni särkyi, kirjaimellisesti. Kahden viikon ajan minulla oli aina suklaata sängyn alla ja söin palan tai kaksi jos tuntui pahalta. Ja tuntuihan se. Loppujen lopuksi en ihan ymmärrä, että miksi tuntui niin pahalta. Kuitenkin... Tuhansien tuskaisten minuttien jälkeen selvisin vähän eteenpäin. Sitten tuli eräs migreenipäivä ja aloin vain itkeä. Äiti vei minut yläkertaan ja silitti päätäni. Nyyhkytin entistä enemmän.
"Mun on ikävä Satuolentoa!", ulvoin.
Äiti sanoi ihanalla äänensävyllä: "Voi kulta.. Elämä on joskus tämmöstä".
Minä jatkoin: "Kuopio on ihan perseestä!".
Äiti tähän: "Eihän se enää siellä asu."
Tragikoominen tilanne, etten sanoisi. Niin, ennen kesälomaa olin hilpeällä tuulella ja suunnittelin käyväni asematunnelin kaupassa ostamassa suklaata (taas) ja sitten leffaan. Näin kun kaupasta tuli ulos Satuolento ja tämän tyttöystävä. Satuolento oli ihana. Aurinkolasit päässä, hiukset sekaisin ja hymy kasvoilla. Juoksin kauppaan sisään ja nappasin pullon vettä. Sydän löi miljoonaa ja itketti. Olin jo matkalla kaupan nurkkaan itkemään menossa kun tajusin, että nyt maksan veden ja soitan bestikselle.
Yllätyksekseni en ole ajatellut tuota hetkeä tai Satuolentoa sen kummemmin. Kyseisen päivän iltana makasin äidin luona sohvalla hieman huonovointisena (psykosomaattista?) ja hiljaisena, mutta that's it. Viikko sitten sanoin ohimennen bestikselle (minulla on siis aina teemalaulut miehilleni). "Satuolennon teemalaulu on tällä hetkellä Uniklubin 'En rakasta sinua enää' ". Bestis vastasi: "Hienoa!"

Huh. Olipas siinä historiaa kerrakseen. Ja niin. Mitä olen oppinut? Aika helvetisti kaikenlaista. Ja ilman näitä ihastuksia en olisi minä. Ilman Miesmallia en ehkä olisi niin paljoa kallellaan muusikoihin ja valokuvaajiin. Ilman Skeittaria minulla ei ehkä olisi HIMiä. Ilman Satuolentoa minulla ei ehkä olisi vihaa Kuopiota kohtaan ja en ehkä olisi kuolannut niin pahasti metrossa mainoksissa ollutta Nikki Sixxiä. Ja ilman niitä mainoksia en olisi ikinä lainannut Mötley Crüen cd:tä ja niin edelleen. Ja hmm, ilman Suomenruotsalaista en pitäisi... blondeista? Tuohon en kyllä usko.
Ilman Blondia (ja hänen tuomaansa epätoivoa, ahdistusta jne.) en olisi ikinä oppinut juoksemaan ja nauttimaan siitä. En olisi ehkä ikinä tajunnut, että hei - blondit miehet ovat helt okej!