Itsensä avuttomaksi tunteminen on yksi kauheimpia tunteita, mitä minä tiedän. Se hetki kun tiedän, että jotain tapahtuu ja minä en voi tehdä mitään asialle.
Kerran olin juuri toipumassa masennuskohtauksesta ja kerroin bestikselle, miltä silloin tuntuu. Sitä toivoo vain, että tämä loppuu ja että olisi tunnoton. Välillä miettii kuolemaa. Ei mitään sellaista, että nyt minä hyppään. Vaan että sitten se helpottaisi. Bestis kertoi itkevänsä ja tämän kaikki tapahtui kun juttelimme mesessä. Oli kauheaa kun tiesi, että toinen itkee siellä kaukana minun vuokseni ja minä istun täällä.
Kun minua ahdistaa toivoin vain, että joku pelastaisi minut. Tulisi pitämään kädestä ja olisi ihan hiljaa, mutta välillä kysyisi vointiani. En siksi ymmärrä ihmisiä, jotka murheissaan haluavat etäisyyttä kaikkeen. Puhelin äänettömälle ja peiton alle. Se saa minut vielä surullisemmaksi, jos omalle kohdalle sattuu. Olen niin hölmö, että suruissani laitan viestiä: "Mä oon surullinen" ja odotan, että joku kysyy syytä.
Siksi haluaisin pelastaa kaikki ihmiset murheilta ja saada heidät hymyilemään. Ja koska miehet aiheuttavat omassa piirissäni eniten suruja, perustan luostarin. Sinne tulee kaikki ongelmistaan kärsivät ja minä annan heille teetä tai kahvia sekä tuoreita sämpylöitä. Pahoja tapauksia silmällä pitäen pakastimessa on jäätelöä, jääkaapissa on suklaata, ja sitäkin kolmea eri laatua. (Kai te ihmiset pidätte ainakin joskus suklaata jääkaapissa?)
Ostin tänään taas kasan pähkinöitä. Kolmena iltana olen nyt puputtanut niitä. Ehkä se selittää levottomat yöni. Olen nähnyt todella outoja unia, hikoillut ja heräillyt kesken kaiken. Viime yönä olin Tukholmassa miehen kanssa, jonka musiikillisia tekeleitä en oikein arvosta. Ne ovat tylsiä.
Jos joskus tykästyn johonkin poikaan tai (julkkis)mieheen, puhun hänestä paaaaaljon ja sitten julkkismiesten kanssa sanon jossain vaiheessa: "Se on ihana". No, nyt minulla on ollut "salarakas" kohta puoli vuotta ja kukaan ei osaa arvatakaan, mitä ajattelen tuosta tyypistä. HAHAHA.
Ihan kauhea myöntää, mutta en selviäisi viikkoa ilman Facebookia. Roikun siellä ihan liikaa ja sitten välillä nolottaa aina olla online, joten menen pois. Kohta taas täytyy tsekata, että onko tapahtunut mitään. Ja kaikkein mälsintä on muuten se jos on kauhea kasa tapahtumia ja sitten niistä yksi on sinulle ja muut on niitä kun jotkut on kommentoinut jonkun tilaa tms.
Eilisen laiskottelun ja päikkäreiden jälkeen tekee mieli ottaa huomenna uusiksi. En ole edes sopinut mitään. Kai. Perjantaina on kampaaja ja lauantaina äiti haluaa minut luokseen syömään ja hiusten värjäykseen (blondit, step one). Sunnuntaina näen ehkä bestistä.
Mistä muuten johtuu ihme fiilis, että haluaisin jälleen pieneen hiprakkaan? Johan viime kerrasta onkin kuukausi, heh heh. Voisi ehkä pitää jotkin illanistujaiset vanhan kaverin kanssa. Juoda sivistyneesti, katsoa Kumman kaata ja jorata (kaikkea muuta paitsi Metallicaa). Täytyypä miettiä.
Nyt alan lukea Valittuja paloja ja juomaan.... Fantaa.
keskiviikko, 29. heinäkuu 2009
Kommentit