Aion nyt kertoa teille hetkestäni noin vartti sitten. Istuin koneen ääreen lukemaan blogikommentteja ja muiden ihmisten blogeja. Linkkasin itseni erään henkilön blogiin, jota käyn silloin tällöin lukemassa, koska tiedän hänenkin lukevan minun blogiani. Luin tekstin ja toisenkin. Jälkimmäisessä ja vanhemmassa merkinnässä sydämeni oli sulaa - siellä oli minusta maininta! Ja vielä minkälainen!! Kirjoittaja kertoi arvostavansa minun kirjoituksia kovasti ja näistä hän löytää vertailukohtia omaan elämäänsä. Selvitän hänen ajatuksiaan ja kirjoitan kuulemma n. viisi kertaa paremmin kuin hän.
Kiljahdin ilosta. Joku siis oikeasti lukee näitä tekstejä ja joku oikeasti arvostaa kirjoituksiani ja kirjoittaa itse niinkin hyvin ja silti mainitsee minun tekstini! Oh... Olen ihan totta sanaton ja haltioissani. Kiitos tuolle ihmiselle, tunnistaa varmasti itsensä. Sinä sait minut hyppäämään ilmaan noin metrin ja hymy ulottuu nyt korvasta korvaan. KIITOS!
Tämän taiteellisen tuskan aikana en siis ole kirjottanut mitään. En ole koko kesänä kirjoittanut mitään järkevää. Blogia lukuunottamatta ja tätä nyt ei järkeväksi viitsi kutsua. Kuhan kerron teille kuinka outoja asioita ympärilläni liikkuu ja mitä ajattelen... (Carl Philip tuolta hyllyltä juuri hymyilee todella kannustavasti. Ihanaa.)
Ulkona sataa vettä. On satanut varmaan viidestä asti.
Bestikseni soitti puoli neljältä, että mitä mää teen. Kerroin makaavani sängyssä katsomassa Californicationia, yöpaita päällä ja sekä tyttö että kämppä räjähtäneenä. Jotenkin päädyimme siihen, että bestis tulee räjähdyksistä huolimatta tänne ja lähdemme sitten ehkä Krunaan heittämään bestiksen keltaista fillaria evakkokotiin (heidän asuntoon tulee putkiremontti). Pian istuimme lattiallani kuuntelemassa Metallicaa ja juomassa metsämarja-Fantaa. Ennen lähtöä laitoin vähän muka ripsiväriä ja vaihdoin hupparin päälle. Krunasta siirryimme ratikka-ajelulle ja kierroksen valmistuttua menimme kahville (no, bestis otti kaakaota ja minä teetä, mutta...) ja sieltä sitten vähän kiertelemään. Enpä ostanut mitään teen lisäksi, joten coo-oool.
Bestiksen kanssa oli ihan huippua. Aluksi olin vähän räjähtänyt sisältäkin vaikutin ehkä mököttävältä tai jotain. Sitten se alkoi. Viimeistään kiljuttuani Levykauppa Äx:n kohdalla: "PAIDATON JOUNI HYNYNEN!" ja tarrauduttuani ratikan ikkunaan kiinni samalla, jää murtui. Seuraava puoli minuttia menikin meidän hihitykseen, minun "oh my, tää ei tapahtunu"-hokemaan ja sitten pyyhinkin sen hetken pois. Toinen hetki tuli kahvilassa. Bestis alkoi rasvata Fanta-huulirasvallaan huuliaan:
Bestis: "Tää on niin rakkaus!"
Minä: "Mm-hmm..."
B: "Mitä mä teen ku tää loppuu!!??" *järkyttynyt katse minuun*
M: "Ostat uuden.....?"
B: *miettii hetken* "Nii!! Totta! Näit saa ruokakaupast!"
*hetken hihitys*
B: "Tota ei sit tapahtunu!"
M: "Jooei!"
Kai sitä täytyy jotain mainita Blondistakin. Ei ole näkynyt missään. Hengissä se toivottavasti on, koska satun tietämään että viikonloppu menee jossain... jossain ja olisi siis ikävää jos kuolema olisi iskenyt ovelle JUURI NYT.
Jos yhtään tietäisi tätä tyyppiä, tietäisi ihan ilman kyyläystäkin (jota minä EN harrasta) missä hän on.
Bestiksen kanssa ohimennen mainitsin aiheen. Yleensä siihen liittyi nimen maininta ja sitten onneton ulvonta perään. Toivottavasti tajuatte, että mitä tarkoitan. En siis sellaista ulvonta-ulvontaa, mitä sudet harrastaa. Tarkoitan sellaista valitus-ulvonta-äännähdystä, jonka päästää todella epätoivoinen ihminen, joka haaveilee turhista.
Mikä tänään vaivaa kun tulee ihan mahdotonta tekstiä? Melkein naurattaa itseäkin täällä kun selitän asioita todella oudosti... Heh.
Nyt siis sataa ja viimeisellä kolmella sateisella kerralla olen nähnyt unta Kurt Cobainista. Ensin se pussailu sateisessa metsässä, sitten Kurt tanssi yhtäkkiä edessäni ja viimeksi kolmisen yötä sitten unessa Kurt herätti minut, sanoi nimeni ja: "siellä sataa". Sitten hän meni keittokomerooni tekemään teetä tai jotain ja katosi saman tien. Pelottavaa nähdä kuolleista tuollaisia unia.
Tänään siis oletan Kurtin tulevan taas uneeni. Puhuimme metrossa bestiksen kanssa, että ehkä se jo odottelee täällä hohtavana hahmona kitaraa soittamassa. Tiedä sitten miksi, mutta minua jopa vähän jännitti tulla kotiin. Kyllä minä tiedän, että Kurt Cobain kuoli vuonna 1994, mutta... Unet ovat todella pyhiä minulle ja uskon niihin.
Avasin kotioven ja mitään valoa ei hohtanut mistään. Huusin kuitenkin: "Moi" ja ajatuksessa lisäsin: "Kurt". Ei vastausta. Hetken jo kuvittelin jonkun äänen vastaavan minulle ja se sai kylmät väreet selkääni. Hyi. Hetkiä jolloin ei saa ruveta ajattelemaan pidemmälle ja jolloin ei ole kiva asua yksin.
Totesimme kuitenkin, että Kurt on kotikummitukseni, kotitonttu. Ensi viikolla lähdemme metsästämään oikeaa tonttupatsasta, jonka nimeän tietysti jotenkin viitaten Kurt Cobainiin. On muuten hankala nimi miehellä! Menen aina sekasin, että onko se C-O-B-A-I-N vai C-O-B-A-N-I... Lausuessahan tätä ei tapahdu, mutta kirjottaessa.
Minä kiitän nyt teitä, jotka lukevat tätä ja hengailen vähän aikaa ja lähden sitten unten maille treffaamaan herra Cobainia. Heh heh. Kerron terkkuja.
perjantai, 24. heinäkuu 2009
Kommentit