Olen tässä pari päivää ollut ihan sekaisin - syytä en tiedä.

Tänään meinasin hypätä bussiin, jonka numeroa en edes tiennyt. No, onneksi tajusin katsoa ja sehän oli väärä bussi. Oikealla bussilla meinasin ajella oman pysäkkini ohi. Mikään ei huvita. Masentaa. Väsyttää. Evottaa. Illalla ei tule uni.

Kevätmasennus, virallisesti? Ja toisaalta pelottaa, että kun tämä oikea (lääkärin toteama) masennus ja sen kohtaukset  (kutsun masennuspäiviä kohtauksiksi) ovat olleet jo niin kauan poissa, että nyt ne tulee takaisin. Vielä kun on ollut niin kivaakin.. Että mitä korkeammalle on menty, sitä alemmas sitten tultaisiin.

Työt aloitettuani olen saanut uusia ihmisiä elämääni. Maanantaina olin teellä yhden kanssa. Tämä ihminen on erittäin mukava, mutta... Toissa viikolla tuli hieman ahdistava olo kun olisi pitänyt joka päivä nähdä ennen töitä (ja nähtiinkin). Ja tämä samainen ihminen saattaa yhtäkkiä alkaa angstata. Itse olen yleensä aika pirteä ja iloinen. Läppää olisi kiva heittää, mutta siinä sitten saattaa jäädä toisen viereen silittelemään päätä.

Eilen saimme/jouduimme lähtemään kesken päivän töistä ja päädyimme yhden uuden tuttavuuden kanssa lempikahvilani kautta Ruttopuistoon ja Makuuniin ja lopuksi ratikkaan. Oli tosi hauskaa.  Tämä uusi tuttavuus on todella mukavaa seuraa.

Yhden uuden tutun kanssa sovin alunperin, puoliksi vitsillä, meneväni jäätelölle jos meidät "heitetään ulos" töistä. Unohdin sen tyystin ja sovin tästä kahvilareissusta. Jouduin siis perumaan jäätelöretken, mutta heitin juuri kyssärin toiseen suuntaan, että menisimme ensi viikolla ennen töitä jäätelölle. Toivottavasti en vaikuttanut kauhealta bitchiltä ja saan jäätelöseuraa ensi viikolla.

Synttäriiiiiit! Ne on pian. Olen ihan innoissani. Eräässä paikassa olen heitellyt jo muutamia kutsuja ihmisille ja kuusi olisi tulossa.. Plus parille täytyy heittää tekstarilla kutsut. Viime vuonna vanhat luokkakaverini tulivat juhliini, mutta viime syntymäpäivien jälkeisestä elämästä... Kaikki on muuttunut.

11 kuukautta. Siitä on 11 kuukautta!

13.6. 2008 sain tietää päässeeni nykyiseen kouluun. Se oli vain pieni ilonaihe silloin. Olimme juuri menettäneet asuntomme äidin kanssa ja asuimme kummitädilläni. Koira oli viety koirahoitolaan, jossa se olikin yli kuukauden. Kahden viikon kummitädillä olon jälkeen muutimme viikoksi (väliaikaisasuntoon) Kamppiin ja siitä toiseen (väliaikaisasuntoon) Sörnäisiin. Sörnäisissä olinkin yli kuukauden. Tuona aikana äiti teki hulluna töitä tai istui asunnolla juomassa päätään täyteen. Lopuksi äiti kyllä vieraili läheisissä baareissakin, mutta pääasiassa hän istui sohvalla puhumassa puhelimeen, lasi kädessä.  

Mietin tässä yksi päivä, miten helvetissä olen selvinnyt viime kesästä. Varsinkin tuosta kesäkuusta. Kukaan ei voi tietää miltä tuntuu kun kesäloman ensimmäisinä päivinä joutuu heittämään omat tavarat päivässä jätesäkkeihin, jotka menee johonkin varastoon. Omia tavaroita mukaan voi ottaa korkeintaan kaksi laatikkoa. Tulevaisuus avoin, ei tietoa uudesta kodista. Kukaan ei voi tietää sitä tunnetta ellei ole kokenut sitä.

Miten siis selvisin? Puhumalla ja kävelemällä Punavuoressa.  Aloin käydä sosiaalivirastossa juttelemassa. Aluksi tuosta asuntotilanteesta ja myöhemmin äidin juomisesta (jota oli jatkunut enemmän tai vähemmän jo vuosia). Aloin avautua äidin ongelmasta kavereilleni, bestikselleni, isälleni. Avasin möykyn sisältäni.

Mielikuvitukseni avulla ajattelin ihan jotain muuta kävellessäni ympäri Helsingin katuja. Nautin niistä ihan tajuttomasti.

Hmm...

Ei tästä pitänyt tulla mikään tilityskirjoitus! Tarkoitus oli kertoa, että olo on outo ja kuitenkin asiat on helt okej.

Vielä sanon sen, että viime kesä oli maailman kauhein, mutta eläisin sen silti ihan koska vain uudelleen. En ole ihan varma, että miksi helvetissä. Ehkä siksi, että opin niin paljon kaikkea itsestäni.

Että minä en perkele anna periksi helposta.

Että minä kuulun Helsinkiin.

Että kukaan ei hylkää minua, koska äitini on alkoholisti.

Viime kesän jälkeen olen kymmenen kertaa avoimempi ja voin sanoa helposti perheestä  puhuttaessa, että hei mun äiti on alkoholisti ja sen takia asun nyt kummitädillä ja me selvitellään välejämme. Alkoholisti, alkoholismi, päihdeperhe. Ne on rumia sanoja. Mutta ne on VAIN sanoja, ne teot ja hiljausuus niiden takana ovat kymmenen kertaa rumempia.  Äidin ongelma ei ole minun syyni, minä olen vain kärsinyt siitä.