On todella helpottavaa tietää, että mummani istuu tällä hetkellä entisen kotipaikkani linja-autoasemalla, noin neljänsadan kilometrin päässä minusta ja kodistani. Saa hengittää taas ihan vapaasti.
Lauantai-ilta sujui kohtalaisen hyvin. Viihdyin mumman, kummitätini ja viimeksi mainitun avomiehen seurassa yhteen asti (yöllä). Mummaa järkytti kovasti se, etten halua lapsia. "Entä jos sä löydät elämäsi miehen? Sanot sit sille vain, että en halua lapsia?" Arvatkaa onko minulta kysytty tuota pariin otteeseen, monilla eri äänensävyillä. Vastaan tähän aina: "Totta kai mun mieli saattaa muuttua ja ehkä muuttuukin. Just nyt mä vaan olen tosi ilonen ja varma tästä päätöksestä."
Katsoimme elokuvaa, joka oli kuvattu siellä kaukana, jossa minä synnyin. Tuli hassu olo ja ilahduin kovasti kuullessani, että isovanhempani ovat säilyttäneet pienen asunnon tämän paikan laitamilta. Sinne voin siis joskus mennä!
Sunnuntai olikin tuskaa. En nyt lähde erittelemään tapahtumia, mutta itsetunto laski miinus kahteen, mumman katseesta näki oman juttujeni kiinnostavuuden asteen, olen huono siivoamaan, en mene nukkumaan tarpeeksi aikaisin ja nukun liian myöhään... Kohokohta oli yhdeltätoista illalla kun mumma lähti ylös ja sanoi minulle: "Voi helvetin helvetti sun kanssas!"
Nyt siis tuo nainen on poissa ja minä olen väsynyt. Ystäväni uhkasi eilen tulla huutamaan mummalleni, mutta ei sitten tullut. Ihan hyvä. Ei se ole kenenkään muun ongelma. Vaikka juu, haaveilenhan minä jonkun nousevan puolestani kapinaan mummaa vastaan. Huutavan, että noin ei tätä ihmistä tässä kohdella.
Tuo mumman käytös tuntuu väkivallalta. Löisikin joskus! Saisin hyvän syyn läppästä takaisin ja olla enää tapaamatta ko. naista. Miksi minä en siis anna takaisin? Olen minä antanutkin. Olen kuitannut jotain ja mennyt pois huoneesta. Se ei ratkaise mítään. Ikinä en ole kokeillut sitä, että alkaisin vain itkeä. "Miksi sä kohtelet mua näin? Miksi mä en kelpaa sulle?" Niin.
Kommentit