Aurinko paistoi aikaisemmin, nyt on taas harmaata.

Ystävänpäivä meni todella hienosti! Olin yksin. Laitoin ruokaa, söin, luin, kuuntelin musiikkia ja olin masennuksissa. Sain yhden puhelun ja viestin. Itse en toivottanut kenellekään hyvää ystävänpäivää, inhoan koko päivää. Se menee joka vuosi näin! Pohjimmiltani olen aina yksin 14.2., oli vuosi mikä tahansa. Ei sen niin pitäisi mennä.

En ole varmaankaan kertonut, että minulla on masennus. Todettiin viime syksynä. Sitä ennen minulle on sattunut kaikkea, kaikkea, kaikkea, mutta tuo masennus tuli oudosti puun takaa. En vaan ollut ajatellut asiaa aikaisemmin. Että minulla on nyt se, mikä jokaisella julkkiksella on. Ärsyttikin vähän. Minä kun aina yritän olla niin erilainen jii än ee.

Pitkiin aikoihin en ole ollut masentunut. Kohtauksiksi minä kutsun niitä iltoja ja päiviä, kun ei mikään huvita ja haluaisin olla tunnoton. Torstaista asti olen enemmän tai vähemmän ollut mieli maassa ja nyt viikonloppuna tuli piste iin päälle.

Olin yksin musiikin kanssa. Tiedättehän sen tunteen, kun kuuntelee jotain kappaletta ja se tuntuu koskevan juuri sinua? Minulle kävi niin jokaisen kappaleen kanssa. Ja sitten sitä haluaa kiduttaa itseään ja kuunnella juuri niitä eniten satuttavia kappaleita.

Dingon Autiotalo. Nauratte varmaan, mutta minulle siitä on kehkeytynyt joku ihme kappale. Se muistuttaa minua parista viime kesästä (kts. edellinen kirjoitus) ja kaikesta siihen liittyvästä. "Olen narkomaani/ sua hengittäen"

Päätin eilen antaa anteeksi, unohtaa. Leikkiä, että kaikki on ihan hyvin ja katsoa, mitä ensi kesä tuo tullessaan. Aika itsekidutusta, täytyy sanoa. Mutta, mutta mitä jos.. Mitä jos se ihminen onkin oikeasti sellainen, kun olen ajatellut? Entä jos tällä kaikella on tarkoituksensa? Hyvällä tuurilla tämä, hmm, ihastukseni menee ohi, koska en käytä energiaani hänen inhoamiseen.

Olin silti yksin. Soitin äidille ja kerroin olevani masentunut, surullinen. Eipä äiti sen kummempia siihen sanonut. Mitä siihen nyt voi sanoakaan, en minä tiedä.

Tarvitsisin pelastajan. Jonkun jolle soittaa keskellä yötä, jonka vieressä olla ihan hiljaa ja itkeä. Ei kukaan tätä voi ymmärtää, minua pelastaa tai ottaa kipuani pois. Ei kukaan muu kuin minä. Silti on niin kauheaa olla yksin.

Ilta päättyi hysteeriseen kohtaukseeni. Itkin, huusin ulvoin. Lopulta pakkasin tavarani laukkuun ja lähdin äidin luota kotiin (en siis asu äitini kanssa, vaan tätini) bussilla. Naama punaisena, silmät kyynelissä. Olin varmasti kaunis näky bussissa!

Autio keskusta sunnuntai-iltana. Se on kaunista. Rakastan Helsinkiä! Ajattelin kävellessäni Elielinaukiolta toiselle bussille, että tämä kaupunki pitää minua hengissä. Helsinki on hengityskoneeni. Ilman tätä kaupunkia en olisi selvinnyt viime kesästä.

Kymmenen jälkeen istuin sängylläni ja kymmenenvuotias serkkuni kysyi, mikä minulla on. En ruvennut selittämään kaikkea, hän on niin pieni vielä. Yhdeltätoista menin nukkumaan. Kuuntelin aikani musiikkia, mutta kun olin nukahtamassa Nirvanan Lithiumiin, päätin laittaa iPodin pois ja ruveta oikeasti nukkumaan.

Heräsin seuraavana aamuna (tänään) puoli yhdeksän. Silmät ovat turvonneet ja silmäkulmissa on muisto eilisistä(hienoista) rajauksista. Hiuksissa on vielä muutama kihara, jotka kiharsin eilen. Menin alakertaan ja kerroin lyhyen version tädilleni eilisestä. Kohta talo oli taas tyhjä ja minä keitin teetä. Äiti yritti soittaa, en vastannut. Tätini soitti ja vastasin. Sitten soitin äidille hälärin. Puhuin minuutin puhelimessa hänen kanssaan. Yhden aikaan äiti tulee hakemaan minua ja me menemme kahville, "tai jotain". En tiedä, mitä tästä tulee.

Ajattelin kuitenkin kihartaa taas hiukseni ja laittaa silmiin kunnon rajaukset.